Logo

Eteläisen Lahden lähiölehti kerran viikossa

Vapaa sana

sisäiset uhat selvitettävä sanoo kanerva. poliitikko ei ymmärrä näköjään uhkia. on meillä siinä poliitikko.no ainakin naisten tekemät vääryydet.jotka on selvittämättä.kyvyttömät pois paikoiltaan. 21.08.2017 08:42
Kysyisin nyt. Saako tänne kirjoittaa, vaikka ei osaakaan. Aloitukset pienellä ym.söherrystä. Jos olis edes asiaa, niin vielähän sen saattaisi kestää. 20.08.2017 18:43
meillä moni ei ymmärrä lukemaansa.ja nämä samat on sitten tekemässä päätöksiä.kun tekee ratkaisuja täytyisi ymmärtää mitä tekee.seuraukset on senmukaiset mitä nyt on. 17.08.2017 11:42
kirkon edustajat kerjää minulta rahaa. sitten muka kirkko avustaa köyhiä.missä se jumala ja enkelit olikaan.näidenhän se piti auttaa.mihin siinä minua tarvitaan. näyttäs se jumala enkeleineen kykynsä.eikä minulta pyytelisi apua. 10.08.2017 10:08
lasten erilainen pahoinvointi senkun paisuu.naiset vain vaikenemalla salaa osuuttaan.naiseltakin otetaan lapsi huostaan.kun ei kykene kasvattajana huolehtimaan.vähänä on naisten kyvyt.kun eivät ymmärrä kyvyttömyyttään. 04.07.2017 12:17

Yksi plus yksi on :
   Vapaa sana -arkisto

Kolumnistit

Ilkka Isosaari

Toisistaan vieraantuneet suomalaiset

18.8.2017

Juhani Melanen

Brändi Lahden sietämätön hilpeys

18.8.2017

Papin Palsta

Jumalan tie

18.8.2017

Ville Skinnari

Lyhyt kesä ja pitkä syksy

18.8.2017


Ilen hajatelmat

Ile

Suomelle uusia menestyslajeja

Suomalaisurheilijat ovat ottaneet turpaan muuallakin kuin jääkiekkokaukalossa, melkeinpä joka nurkassa. Perinteinen yleisurheilu vaatisi kunnon doping-ruisketta, mäkihypyssä menestyvät enää juopot ja naiset ja perinteinen ylpeytemme aihe, paini on vaarassa jäädä pois olympialaisista. Kaukaa haettu ei olekaan suomenruotsalaisten urheilutoimittajien villi visio kokeilla siipiä meikäläisittäin vieraammissa, mutta olympiakelpoisuuden saaneissa tai säilyttäneissä lajeissa. Maahockey, vesipallo ja short track ovat kaikki lajeja, joissa suomalaisilla pitäisi olla teoreettinen mahdollisuus menestyä, mutta ne eivät ole vain jostain syystä saavuttaneet suurempaa kansansuosiota. Ainakaan harjoitteluolosuhteissa ei pitäisi olla valittamisen varaa.

Maahockey, jota on Suomessa kutsuttu myös nurmipalloksi, on vanhin tunnettu pallolla ja mailalla pelattu peli. Sen luulisi soveltuvan suomalaisten pirtaan siinä missä jääkiekon ja salibandynkin, mutta niin ei ole käynyt. Ensimmäisen kerran laji oli mukana olympialaisissa vuonna 1908, mutta pysyvästi vuodesta 1928 lähtien. Olympiatasolla Suomi on pelannut ainoastaan yhden ottelun vuonna 1952, isäntämaana ollessaan. Belgialta tuli kuokkaan 0-6. Lajia pelattiin 1970-luvulle asti luonnonnurmella, nykyään huippuottelut tahkotaan keinonurmella, mutta kisoja käydään myös sisätiloissa. Maahockey on maailmalla suosittu valtalaji, minkä on taannut muun muassa sen asema Intian ja Pakistanin kansallispelinä. Vaikka yhtäläisyyksiä voisi hakea vielä jalkapallosta ja jääpallosta, laji on jäänyt meillä jalkapuolen asemaan. Tunnetuimpia edustajia on ollut Teemu Selänteen kaksoisveli Paavo, joka on voittanut maahockeyssa useita Suomen mestaruuksia.

Kovissa uintimaissa pelataan tasokasta vesipalloa, mutta ei Suomessa. Lahdessakin harrastus on kuihtunut olemattomiin, vaikka Lahden Uimaseuralla on tilillään yksin Suomen mestaruus, tosin vuodelta 1956. Vesipallo oli nykyaikaisten olympialaisten ensimmäinen joukkuelaji ja sitä pelattiin jo vuoden 1900 kisoissa Pariisissa. Unkari hallitsi lajia pitkään suvereenisti, mutta viime vuosina vastaisku on tullut entisen Jugoslavian alueelta, Serbiasta ja Kroatiasta sekä Italiasta. Tunnetuin suomalainen vesipalloilija on itseoikeutetusti entinen Suomen pääministeri ja eduskunnan puhemies Paavo Lipponen. Muita julkkispelaajia ovat olleet viihdevirtuoosi Vesa-Matti Loiri, entinen huippu-uimari Antti Kasvio, ex-ministeri Pertti Salolainen, entiset kansanedustajat Klaus Bremer ja Jalmari Torikka sekä Rölli-peikko, Allan Tuppurainen.

Short track taas tunnetaan toiselta nimeltään lyhyen radan pikaluisteluna tai kaukalopikaluisteluna. Eroja perinteiseen pikaluisteluun ovat radan lyhyys, kaarteiden jyrkkyys ja yhteislähtö. Yleisöystävälliselle lajille luulisi löytyvän harjoittelu- ja kilpailupaikkoja Suomessakin vähän joka suunnalta. Itse kisassa ratkaisevaa ei ole aika, vaan maalintulojärjestys. Lisäksi tiukoissa kaarteissa otetaan väkisinkin suoraa kontaktia kanssakilpailijaan.

Kiinan ja Etelä-Korean kaltaisille uusille mahtivaltioille short track on tärkein talvisista olympialajeista. Mutta miksi jättää mitaleja poimittavaksi vain heille. Lajin säännöt mahdollistavat sen, että maaliin saattaa porhaltaa kehnompikin luistelija. Myös kaatumiset ja protestit kuuluvat sen luonteeseen kuin nenä päähän, minkä luulisi sopivan suomalaisille. Esimerkiksi Salt Lake Cityn olympialaisissa 1000 metrin finaalin sankariksi nousi yllättäen ja täysin puskista australialainen Steven Bradbury. Hän selviytyi alkukarsinnasta jatkoon kilpakumppaninsa hylkäyksen ansiosta. Välierissä mies oli viimeisenä, kunnes kolme edellä olevaa luistelijaa törmäsivät toisiinsa. Bradbury varmisti kakkostilallaan paikan finaalissa. Loppukilpailussa mies oli taas viimeisessä kaarteessa peränpitäjänä, mutta kaikki neljä edellä olevaa luistelijaa kaatuivat, ja Bradbury voitti Australian ensimmäisen kultamitalin talviolympialaisissa. Kaatuneet puivat totta kai nyrkkiä ja purivat hammasta, mutta Bradbury jäi ainoana tilastoihin ja historiankirjoihin.

Tällä hetkellä short track -luistelua harrastavia seuroja löytyy ainakin Porista ja Raumalta - perinteisiltä jääkiekkopaikkakunnilta. Lyhyen ratansa ansiosta laji soveltuu mainiosti pienille piha- ja puistoradoille. Olen saletisti varma, että entinen jumppamaikkamme, Klingan Esukki olisi aikanaan pannut oppilaansa ottamaan lajituntumaa Vesijärven tai vähintäänkin Kisapuiston jäälle.


* * * * * * * * *

TV1:n mainion kulttuuriohjelman, Stradan innoittamana lainasin iltalukemiseksi Jan Fredrikssonin kirjan Miehet mustissa, joka on katsaus henkivartioinnin salaiseen maailmaan sekä historiaan Suomessa. Asiapitoiseksi teokseksi se on varsin jouhevaa luettavaa, sillä kylmien faktojen lomaan on mahdutettu sopivasti autenttisia ja värikkäitä yksityiskohtia tosielämästä. Yksi niistä liittyy aikaan, jolloin valtion päämiesten turvaaminen oli Suomen oloissa vielä lapsenkengissä. 1980-luvulla pääministeri Kalevi Sorsa oli saanut niin vakavasti otettavan tappouhkauksen, että suojelupoliisin johto oli päättänyt vahtia hänen liikkumistaan viikonlopun ajan. Toimenpide oli niin salainen, ettei edes pääministeri itse tiennyt siitä mitään.

Lopulta tieto tuotiin Sorsalle henkilökohtaisesti mahdollisimman dramaattisella tavalla, vieläpä samaiselta turvamieheltä. Tämä oli joutunut juoksemaan pakenevan pääministerin kiinni puistossa, sillä Sorsa oli säikähtänyt perin juurin tuota nuorta suojelupoliisin etsivää, luullut tätä häntä seuranneeksi uhkaajaksi ja lähtenyt karkuun. Myöhemmin toki Suomessa, kuten Pohjoismaissa yleensäkin on havahduttu karuun todellisuuteen ja ymmärretty turvallisuusalan ammattilaisten merkitys. Myös tiedonkulku suojelijan ja suojeltavan välillä on Sorsan ajoista merkittävästi parantunut.

Ilkka Isosaari

 


Kolumnistin muut kolumnit