Logo

Eteläisen Lahden lähiölehti kerran viikossa

Vapaa sana

miinakentässä paukkuu kuten porvoossa. naisvaltuutettu vain maalaa lasten naamaa.siinä sanomaa lastenoikeuksien päivälle.oma etu näkyy selvästi 20.11.2017 08:28
lasten oikeuksien päivänä.yksikään puolue ei ymmärrä puuttua.kyvyttömien äitien lastensa laiminlyöntiin.vaikka kovasti ovat huolissaan tasa-arvosta. 13.11.2017 08:20
hollolassa hirvikiväärin luoti ravintolan ikkunan läpi 10.11.2017 17:58
tilastoa isänpäivälle.perheistä joissa yksi vanhempi.äiti ja lapsia 150274.isä ja lapsia 31452.tämänkin muuttamista naiset vastustaa. 06.11.2017 08:23
Nykyään puolueitten mielipiteet on mitä on! Ne eivät kerro enää mitään! Sama, kuin tuuli ruohoa heiluttelisi! 04.11.2017 20:17

Yksi plus yksi on :
   Vapaa sana -arkisto

Kolumnistit

Ilkka Isosaari

Huonot ja hyvät uutiset

24.11.2017

Papin Palsta

Protestiliike

24.11.2017

Ville Skinnari

Ketään ei saa jättää yksin

24.11.2017


VS  SUORA YHTEYS EDUSKUNTAAN

Elämä ja kuolema

Keskiviikkoaamuna sain tekstiviestin perustuslakivaliokunnan kokoukseen eduskuntaan. Viestin, jonka tiesin joskus tulevan, mutta jota en koskaan olisi halunnut saada. Isoäitini Rauha oli kuollut. Vielä tuntia aiemmin hän oli puhunut siskoni Jonnan kanssa puhelimessa, kuten jokaisena aamu. Rauha asui kodissaan Lahden keskustassa. Kiitos Erkki-enoni ja siskoni sekä muiden läheisten hän sai elää loppuun saakka omassa asunnossaan. Rauha oli minulle enemmän kuin isoäiti. Hänen 94 vuotta kestänyt elämänkokemuksensa 1930-luvun Viipurista, Karjalan Kannakselta 100- vuotiaaseen Suomeen ja Lahteen ei mahdu tähän kirjoitukseen.

Rauha Skyttä syntyi Viipurin Muolaan Leipäsuolla 1923. Isä Emil Skyttä oli asemamies, äiti Ida toimi puhelinkeskuksen hoitajana perheen kodissa. Kaunis koti pihoineen ja puutarhoineen piti jättää, kun talvisota syttyi. Evakkoon lähdettiin itsenäisyyspäivänä 6.12.1939. Rauhan tehtävänä oli muun muassa 15-vuotiaana lopettaa eläimet ennen kuin matka Loimaalle alkoi. Sodan aikana Rauha toimi Lottana ja osallistui jatkosodan aikana erittäin vaativiin huolto-operaatioihin rintamalla, maalla ja merellä.

Rauha avioitui ruotsinkieliseltä Karjaalta kotoisin olleen Aarre Santeron kanssa ja äitini syntyi vuonna 1947. Aarren ensimmäinen virkamiesposti alkoi nuorena juristina Lieksan kauppalan johtajana. Perhe muutti työn perässä Pohjois-Karjalaan ja sieltä Lahteen 1960-luvun alussa, kun isoisäni aloitti Lahdessa apulaiskaupunginjohtajana. Rauha oli Lahdessa aktiivinen vapaaehtoistyössä ja kulttuurin parissa. Runoja hän kirjoitti itse ja osasi niitä laajasti lausua. Osan värssyistä opin itsekin ulkoa. Suosikkini oli seuraava ja se on edelleen ajankohtainen, vaikka kuvaakin Runebergin sanoin nuoren Vilhelm von Schwerinin panosta Suomen sodassa. Rauha puhutteli tällä tekstillä omia poikiani usein, koska oli huolissaan nuorten syrjäytymisestä ja tulevaisuudesta - niin meidän perheen kuin muidenkin.

Ei ollut hän kuuttatoistakaan,
nuor' urho tää,
mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää.

Siskoni Jonnan kanssa olemme kirjanneet paljon ylös sitä elävää kieltä, jota Rauha puhui. Kielen taito oli hänelle tärkeää. Siis suomen kielen, vaikka Viipuri oli eurooppalaisittain monikielisempi kuin Helsinki nyt. Esikoispoikani Emil (2002) nimettiin Rauhan isän mukaan. Rauha kuvasi minua usein Muolaan mieheksi tarkoittaen sitä huumoria ja kielenkäyttöä mitä hänen isänsä ja karjalaiset osasivat. Vaikeitakin asioita viestitimme huumorin kautta. Karjalan murteella höystetyllä huumorilla ja oikealla asenteella selviää Rauhan mukaan kaikesta - aivan kaikesta.

Rauha sai elää poikkeuksellisen ja pitkän elämän kotonaan muutamia sairaalajaksoja lukuun ottamatta. Kuolemaa emme osanneet vielä aavistaa, koska kunto oli vielä suhteellisen hyvä. Lähdön hetkenäkin hänellä oli oma poikansa eli Erkki vieressä. Hautajaisista hän toivoi mahdollisimman pienimuotoisia, mutta Rauhan kielellä se tarkoittaa mahdollisimman hyvää ruokaa ja monipuolista ohjelmaa.

Kiitos kaikesta Rauha. Tarinoita Karjalan Kannakselta, Viipurista, Lottana toimimisesta, Ojakkalasta, Lieksasta ja Lahdesta minulla, Jonnalla ja Erkillä sekä lapsillammekin - ja toivottavasti vielä heidän lapsillaan - riittää ja ne elävät sekä värittyvät vielä Muolaan tyyliin moneen kertaan.

Ville Skinnari

 


Kolumnistin muut kolumnit