Logo

Eteläisen Lahden lähiölehti kerran viikossa

Vapaa sana

taas kuva kun suomi nainen innokkaan. muuttamassa meitän omaa geeniperimää.sakut ovat yksi suosikki. mutta ei ainut kansa.kuvakin jo kertoo piilottelun epäonnistuneen. kun asia paisuu tarpeeksi isoksi. 16.10.2017 08:21
yle.fi sivuuilla suomi nainen.leveilee taas kuinka hän muutti arabiaan.eikä ole ainoa tapaus.ei ole meillä yhteistä isänmaata. 09.10.2017 09:37
kepun naiset oli seksin oston vaatimassa rangaistavaksi.mutta myynti sallitaan. se oli kepulainen oikeuskäsitys.puolustaa hienostorouvia niinkuin korusuunnittelija rouvan kaltaisia. 02.10.2017 19:09
pesula toimii ,pyykkiä tulee kassi kaupalla. 01.10.2017 14:31
toiko nimen muutos tulosta. kun nimeä muutettiin metsätyömiehestä metsuriksi. saatiinko naiset tekemään 40 prosenttia pöllipinosta.jotta se kiintiö edes täyttyy.tämäkin unehtuu naisilta puhuttaessa siitä tasa-arvosta. 25.09.2017 07:53

Yksi plus yksi on :
   Vapaa sana -arkisto

Kolumnistit

Ilkka Isosaari

Euroopan sairas mies

20.10.2017

Papin Palsta

Kaikki kääntyy hyväksi

20.10.2017

Ville Skinnari

Elämä ja kuolema

20.10.2017


Ile  ILEN HAJATELMAT
 

Auto on kuin ensirakas

Jokainen ajokortin ajanut muistelee kaiheudella ensimmäistä omaa autoaan. Se on vähän kuin ensirakkaus tai ensimmäinen suudelma, jonka muistaa lopun ikänsä. Poikani ajoi vähän aikaa sitten ajokortin, joten hänellä ovat nämä riemun hetket vielä edessään. Samaan aikaan luin, että Suomen Ford täyttää kunniakkaat 90 vuotta. Fordista meillä kaikilla autoentusiasteilla on omat mielikuvansa. Joka pojan ja tytön unelma on ollut tulipunainen Mustang, ja kaikkia ralliurasta haaveilleet ovat yrittäneet ottaa takavetoisesta Escortistaan kaiken irti. Koulukaverillani oli taas ensimmäisenä autonaan Ford Anglia, jonka takalasi oli kallistettu väärään suuntaan ja jonka vuotavan jäähdyttimen hän oli paikannut saippualla.

Kun kertoo ihmiselle jonkun automerkin ja tietyn vanhan mallin nimen, se avaa heti tiettyjä muistikuvia kultaisesta menneisyydestä. Jokainen Lada 1200:lla, Fiat 127:lla tai Datsun 100A:lla porhaltanut tietää, mistä on kysymys. Paljon ajaneet saattavat olla hyvinkin merkkiuskollisia kuljettajia ja uskoa, että lastentaudit seuraavat jotakin tiettyä automerkkiä sen syntymästä hamaan loppuun saakka. He eivät suostu suin surminkaan koeajamaan joitakin ranskalaisten, italialaisten tai saksalaisten tehtaiden autoja.

Oma ensirakkauteni oli lapsenkakan värinen Toyota Corolla vuodelta -71. Siinä eivät soineet radio eivätkä kasetit, enkä muutenkaan ehtinyt ostaa siihen pakollisina lisävarusteina pidettyjä karvanoppia. Takavetoisella autolla oppi nopeasti ajamisen niksit, mutta huollon kanssa oli vähän niin ja näin. Myin menopelin opiskelujen aloittamisen aikaan naapurin Jaanalle Ali-Juhakkalassa, joka oli ensi-ihastuksiani. Hän valitteli vanhemmilleni, että sai pitkän pojan sijaan ruman värisen ja ikälopun autonromun.

Seuraavakin autoni oli Corolla, ruskea takavetoinen farmari, jonka takaosaan asensimme kaverini kanssa järeät äänentoistolaitteet. Jo ZZ Topin kappaleiden ensitahdit saivat auton kääntymään paikoillaan. Kolmaskin auto oli samaa merkkiä ja mallia, kunnes ajoin autopaikalleni Peugeot 309:n. Isännöitsijä olisi pannut auton tuulilasiin sakkolapun, jollei hän olisi nähnyt minua auton ratissa - luuli minua merkkiuskolliseksi.

Sitten vaihdettiin jälleen maata ja merkkiä. Ihastuin kerta kaikkiaan Helsingissä, Malmin Konelassa käydessäni viininpunaiseen Lancia Prismaan, joka suorastaan hehkui rallihenkeä. Ratti oli puusta veistetty ja takapenkkiä koristivat vielä muovisuojukset. Koeajon jälkeen olin myyty. Auto oli ihanteellinen ajettava, mutta kärsi kaikennäköisistä pikkuvioista. Kerran katkesi kytkinvaijeri, kun käynnistin vasta huollosta noudetun auton, kerran taas jäi takaoven kahva käteen autoa pakatessani. Konela, joka oli saanut vasta italialaisen Lancian edustuksen itselleen, oli tottunut kaikenlaiseen neuvostovalmisteisia ajoneuvoja korjatessaan. "Suuri maa - suuri toleranssi", huoltopäällikkö lohdutti usein asiakkaitaan.

Seurasi hieman tylsempi ajovälien huoltovaihe, sillä Lancian jälkeen vaihdoin taas varmempaan japanilaispeliin, Nissan Bluebirdin viimeisen vuosimallin farmariin. Auto oli niin tilava, että takapenkkien kääntämisen jälkeen takatilassa kaksikin pitkäjalkaista nukkui sikeästi - mikäli nukkua halusivat. Tilavampana mallina "Luupää" hakkasi kirkkaasti esimerkiksi suositun farmari-Volvon. Kerran kuljettajan lisäksi autoon änkesi kymmenen hiihtopummia, jotka olivat matkalla Juupajoelta 70 kilometrin päähän Tampereelle, hotelli Ilveksen yökerhoon.

Hinku persoonallisempiin autoihin oli kuitenkin niin kova, että vaihdoin hyvin pelanneen farmarin 15 vuotta nuorempaan Saab 900:aan, jossa oli kattoluukku ja viininpunaiset plyyshi-istuimet. Muutaman Lapin-reissun jälkeen vannoin Saabin nimeen, joten seuraava autoni oli samanmerkkinen. Tuoreemman mallin pidempi perä merkitsi taas sitä, että sukset mahtuivat kätevästi tavaratilaan, ja tiukassa paikassa niiden viereen saattoi nukahtaa, mikä merkitsi tuntuvaa säästöä majoituskustannuksissa. Isoilla pyörillä varustettu, etuvetoinen panssarivauvu oli pitkillä matkoilla turvallinen ajettava.

Autokuume on kuitenkin lähes parantumaton sairaus, ja pitää varsinkin miehiä tiukasti otteesaan. Niinpä huollettuani Saabin vaiheeseen, josta alkoivat halvimmat kilometrit, kurvasin taas autokaupoille ja vaihdon sen tuoreempaan ja ärhäkkäämpään Nissan Primeraan. Japanilaiset olivat jälleen ottaneet selkävoiton. Kyllähän auto kulkikin, jopa niin, että vauhdista huumaantuneena hankin viimeiseksi käyttöautokseni vielä uudemman, pienen, mutta tehokkaamman Peugeot 306 GTi:n. Punaisella paholaisella tuli näytettyä usein Lahden ja Helsingin välisellä moottoritiellä taivaan merkit, kun joku oli ensin näyttänyt pikkuautolle keskisormea.

Irtaannuttuani säännöllisestä työelämästä autolla ei ollut enää käyttöä, eikä minulla varaa edes sellaisen ylellisyystarvikkeen pysäköimiskustannuksiin. Vaihdoin Pösön, jossa oli vielä osamaksueriä jäljellä, ilman välirahaa Renkomäen Rinta-Joupilla keskenkuntoiseen Citroen Visaan, jolla ajoin viimeisen muuttokuormani Vääksystä Asemantaustaan, oikoradan ääreen. Viimeiset kilometrit viilettelin toinen eturengas tyhjänä, mutta ranskalainen tekniikka mahdollisti tämänkin. Sen jälkeen myin Sitikan netissä 50 eurolla.

En luopunut oman auton käytöstä, samasta syystä kuin eläkkeelle jäänyt Yleisradion liikennetoimittaja Esko Riihelä, joka laski, että ammatikseen paljon ajava joutuu todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin vakavampaan liikenneonnettomuuteen, vaan syyni olivat puhtaasti taloudelliset. Niin mukava peli kuin auto onkin, se on myös todistetusti yksi maailman epäedullisimmista sijoituksista yksityishenkilölle. Siinä mielessä se saattaa erota ensirakkaudesta.

Ilkka Isosaari

 


Kolumnistin muut kolumnit