Logo

Eteläisen Lahden lähiölehti kerran viikossa

Vapaa sana

nainen kuulemma käyttää pehmeitä arvoja.tehdessään päätöksiä johtaessaan minisreriötä.kun vr paloitellaan missä näkyy tämä pehmeys. 18.09.2017 07:54
hajuherkkyys naisilla kääntyy eduksi. on jälleen yksi syy laistaa työtehtäviä. on ne käsitykset nurinkuriset valtakunnassa.miehillä haisevakin työ on kelvattava. 11.09.2017 08:50
feministit marssi naisten oikeuksien puolesta.mutta kyky hoitaa osuutensa työssä unohtui.samoin vastuu ja velvollisuudet.sama toistuu jatkuvasti. 04.09.2017 08:25
suomi nainen esitteli kreikkalaista miestä uutisissa.kun täällä sosturva parempi. paljonko näitä tapauksia oikein on.viime vuosikymmeninä.me miehet tietenkin maksamme sitä sosturvaa.turha puhua yhteisöllisyydestä. 28.08.2017 08:59
sisäiset uhat selvitettävä sanoo kanerva. poliitikko ei ymmärrä näköjään uhkia. on meillä siinä poliitikko.no ainakin naisten tekemät vääryydet.jotka on selvittämättä.kyvyttömät pois paikoiltaan. 21.08.2017 08:42

Yksi plus yksi on :
   Vapaa sana -arkisto

Kolumnistit


Ile  ILEN HAJATELMAT
 

Kaljamahaisen Lepakkomiehen paluu

Meistä varmaan jokainen muistaa ensimmäisen elokuvansa, jonka on käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Minulla se oli 1966 ensi-iltaansa tullut Batman, joka perustui samannimiseen ja samaan aikaan pyörineeseen tv-sarjaan. Toinen leffakokemukseni ei ollut yhtä järisyttävä. Systerini vei minut poikaystävänsä kanssa katsomaan musikaalielokuvaa Cherbourgin sateenvarjot, jossa vain pussailtiin ja laulettiin. Teatteri Karessa esitetty leffa oli sietämätön katselukokemus juuri kouluikäiselle miehelle, ja ajattelin päättää filmiharrastukseni siihen paikkaan. Menetin ajan- ja paikantajuni niin totaalisesti, että on ole edelleenkään varma, katselinko Lepakkomiehen seikkailua samaisessa Karessa, Ilveksessä vai Kuvapalatsissa, jotka olivat Kineman ja Jukon ohella Lahden johtavia leffapyhättöjä.

Batmanin näkeminen valkokankaalla ei hillinnyt Lepakkomies-innostustani, päinvastoin. Kerran viikossa esitetty tv-jakso oli ollut minulle samanlainen juhlahetki kuin faijalle siihen aikaan Lahjomattomien katsominen. Siinä Robert Stack teki tähtiroolin Eliott Nessinä, poliisimiehenä, joka taisteli korruptiota vastaan kieltolain ajan Chicagossa. Naljailimme toisillemme omista lempimieltymyksistämme, mutta silti katselimme isäukon kanssa joka jakson kummastakin sarjasta.

Myös sanoittajamestari Junnu Vainio innostui molemmista aiheista ja levytti niin viittasankarista kuin "Eliot Nessisestäkin" omat singlensä. Faija toi ne eräältä Helsingin-reissultaan tuliaisina, ja kukas muu kuin mutsi joutui kappaleiden koeyleisöksi. Hän pakeni saman tien keittiöön, mutta me perheen miehet jatkoimme uutuuslevyjen vinguttamista. Junnun kappaleessa Lepakkomiehen asuinpaikka Gotham City oli muuttunut Kotkan Cityksi, ja rikolliset saaneet muutenkin kotkalaisväritteisen ilmeen: "Siellä Pelikaani aina, ryöstää kassan perjantaina. Jos se huilaa, koiranainen ottaa rahat kuitenkin." Muistan vieläkin säkeistön, jossa Lepakkomiestä tarvitaan apuun. Silloin: "Apu alta juustokotelon. Löytyy hätäpuhelin. Kas, siellä on." Mieleen on painunut myös levyn kohta, jossa hätäpuhelimeen vastataan karusti suomalaistyyliin: "Patmannilla..."

Lepakkobuumi ei ottanut hillitäkseen. Sain joululahjaksi tietenkin lepakkonaamarin, -viitan, pienoisauton ja pingispalloja ampuvan pyssyn. Suut irvessä joimme kaverien kanssa Mallasjuoman valmistamaa, essanssilla ylimakeutettua Batman-limonadia, jonka aromi ei ollut kyllä kummoinen. Ehkä se oli energiajuomia edeltävää aikaa, sillä luulimme, että limsan nauttiminen kasvattaa meille, jos ei nyt siivet, niin vähintäänkin viitan.

Nyt, kun Yleisradio uusii Batmanin tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksoja uusintoina - ja näytti vielä sen ensimmäisen kokopitkän leffankin, nostalgialta ei voi välttyä. Tosin sarjaa ja leffaa katsoo täysin eri tavalla kuin nuorena pojankoltiaisena. Niiden huumori, itseironia ja ennen muuta kornius huvittavat samalla tavalla kuin isäukkoani ennen vanhaan. Siinä piilikin idean nerokkuus pähkinänkuoressa; niin isä kuin poika pystyivät katsomaan samaa ohjelmaa, mutta eri näkökulmista, ja viihtymään yhdessä.

Pari muistumaa 60-luvulta palautui välittömästi mieleen. Batmania esitettiin kahden jakson kokonaisuuksina. Ensimmäisen osan lopussa sankari tai sankarit joutuivat aina epäinhimilliseen pinteeseen. Ratkaisu oli luvassa vasta viikon kuluttua: "Samaan lepakkoaikaan ja samalla lepakkokanavalla." Mietimme koulun pihalla poikien kanssa päämme aina kipeäksi, miten Batman selviytyisi pinteestä. Pieni järkytyskin koettiin, kun selvisi, miten näyttävän näköinen ja toistuvasti eri jaksoissa esitetty kiipeily pystysuoraa seinää pitkin oli kuvattu. Batman ja Robin eivät kiivennetkään oikeasti ylöspäin, vaan kamera oli kaadettu vaakatasoon, ja näyttelijät kävelivät tasaisella lattialla. Tyyppi, joka asian paljasti, oli vähällä saada välitunnilla kunnon sakinhivutuksen.

Itse tutustuin alkuperäiseen lepakkotuotteeseen, eli Bob Kanen ja Bill Fingerin sarjakuvaan monien ikätoverieni tapaan vasta tv-sarjan rohkaisemana. Sarjakuvan synkkäsäveyisempi maailma ei oikein ottanut tulta alleen, vaikka lehdet kiersivät lainassa tiheään. Kuvaruudulla esitelty lepakkoauto, Batmobilekin oli paljon makeamman näköinen kuin sarjakuvassa. Myöskään modernit Batman-filmatisoinnit, joissa supersankaria ovat esittäneet muun muassa Michael Keaton, Val Kilmer ja George Clooney, eivät ole sytyttäneet. Ei, vaikka sivuosissakin on nähty kovan luokan tähtiä, kuten Jack Nicholson Jokerina sekä Michelle Pfeiffer Kissanaisena.

Minulle ainoa oikea Batman on yhä Adam West, orastavine kaljamahoineen.

Ilkka Isosaari

 


Kolumnistin muut kolumnit