Logo

Eteläisen Lahden lähiölehti kerran viikossa

Vapaa sana

sisäiset uhat selvitettävä sanoo kanerva. poliitikko ei ymmärrä näköjään uhkia. on meillä siinä poliitikko.no ainakin naisten tekemät vääryydet.jotka on selvittämättä.kyvyttömät pois paikoiltaan. 21.08.2017 08:42
Kysyisin nyt. Saako tänne kirjoittaa, vaikka ei osaakaan. Aloitukset pienellä ym.söherrystä. Jos olis edes asiaa, niin vielähän sen saattaisi kestää. 20.08.2017 18:43
meillä moni ei ymmärrä lukemaansa.ja nämä samat on sitten tekemässä päätöksiä.kun tekee ratkaisuja täytyisi ymmärtää mitä tekee.seuraukset on senmukaiset mitä nyt on. 17.08.2017 11:42
kirkon edustajat kerjää minulta rahaa. sitten muka kirkko avustaa köyhiä.missä se jumala ja enkelit olikaan.näidenhän se piti auttaa.mihin siinä minua tarvitaan. näyttäs se jumala enkeleineen kykynsä.eikä minulta pyytelisi apua. 10.08.2017 10:08
lasten erilainen pahoinvointi senkun paisuu.naiset vain vaikenemalla salaa osuuttaan.naiseltakin otetaan lapsi huostaan.kun ei kykene kasvattajana huolehtimaan.vähänä on naisten kyvyt.kun eivät ymmärrä kyvyttömyyttään. 04.07.2017 12:17

Yksi plus yksi on :
   Vapaa sana -arkisto

Kolumnistit

Ilkka Isosaari

Toisistaan vieraantuneet suomalaiset

18.8.2017

Juhani Melanen

Brändi Lahden sietämätön hilpeys

18.8.2017

Papin Palsta

Jumalan tie

18.8.2017

Ville Skinnari

Lyhyt kesä ja pitkä syksy

18.8.2017


Ile  ILEN HAJATELMAT
 

Jotain hyötyä kännyköistäkin

Minä vihaan kännyköitä. Olen työssäni saanut kuulla niin paljon puhelimen pirinää, että vapaalla ollessani tahdon olla rauhassa. Minulla on oikeus olla tavoittamattomissa, jos velvollisuudet eivät paina. Jos joutuisin määräajaksi autiolle paratiisisaarelle tai viidakkoon, matkapuhelin olisi viimeisin laite, jota kaipaisin. Toisin näyttää olevan näiden nykymaailman tosi-tv-tähtösten kanssa, jotka saavat vierotusoireita joutuessaan olemaan erossa rakkaasta käsivarren jatkeestaan. Samanlaisen tärinän laukaisevat television tai netin puuttuminen.

Millainen on nykynuoren Cooperin testi? Yritä olla 12 minuuttia puhumatta kännykkään tai räpläämättä sitä.

Käväisin Helsingissä jonkin sortin palaverissa. Hyvä ystäväni ja entinen työtoverini nappasi neuvottelupöydältä vanhan nokialaiseni ja pyöritteli sitä hetken aikaa ihmeissään. "Eikö olisi jo korkea aika hommata uusi puhelin", hän tiedusteli. "No, alkaahan tuo olla jo parhaat päivänsä nähnyt", vastasin ylimalkaisesti. Sen jälkeen tuli kännykkätarjous, josta en voinut kieltäytyä. Muistaakseni nokialaisella tarkoitettiin ennen vanhaan poliisin pamppua.

Millaisen pelin tarvitsisin? Kaverini alkoi luetella ominaisuuksia, joita ilman tuskin pärjäisin elämässäni. Vastasin taas, että hyvin olin pärjännyt tähänkin asti. Minulle riittäisi, että puhelinta olisi helppo käyttää ja että se olisi mahdollisimman kestävä ja pitkäikäinen. Enimmäkseen vastaanotan puheluja. Muihin pidän yhteyttä harvakseen tekstiviesteillä, ani harvoin soitan kenellekään. En jaksa jaaritella puhelimessa, enkä ole mikään tekstiviestittelyn Kanerva tai Kankaanniemi.

Tiedän, että olen puhelinkäyttäytymiseni suhteen jonkinlainen muinaisjäänne, reliikki kuten Pauli Hanhiniemi laulaa, mutta minulla on siihen oikeus ja hyvät perustelut. Oikeastaan vain kerran olen katunut, että en ole pitänyt puhelinta matkassani. Se oli yli kymmenen vuotta sitten Kilpisjärvellä, kun lähdimme silloisen vaimoni kanssa kiipeämään Saana-tunturin laelle. Reitti oli hyvin merkitty ja alkumatkasta sinne johtivat puiset portaat. Alas päin laskeutuessamme huomasimme sumun nousevan. Saavuttuamme hotellille, respan väki oli kauhuissaan. Meitä oli yritetty tavoitella kännykästä ja ilmoittaa uhkaavasta vaarasta. Tajusin toki, että kokemattomat etelän ihmiset olivat toimineet ylimielisen uhkarohkeasti. Pudotus Saanan huipulta jyrkimmältä kohtaa on nimittäin aikamoinen.

Mutta on kännyköissä toki jotain hyvääkin. Havahduin tähän ilmiöön äskettäin kahdesti saman viikon aikana. Keskellä viikkoa kävelin ulos kauppareissulle, kun huomasin naapurin värjöttelevän epätoivoisena tupakkapaikalla. Oli hän tehnyt sitä ennenkin, mutta nyt mies ilmoitti, että avaimet ja kännykkä olivat jääneet sisätiloihin. Pitäisi lainata puhelinta ja soittaa huoltomiehelle. Niinpä soitimme minun puhelimestani. Kiitollinen naapuri ojensi avusta kympin setelin. Vastustelut eivät auttaneet.

Viikonloppuna pyöräilin Vesijärven sataman tienoilla. Huomasin, että joku oli vahingossa pudottanut kännykkänsä kioskin nurkalla. Poimin puhelimen turvaan pitkäkyntisiltä ja valitsin siitä viimeksi soitetun numeron. Heti ensimmäisen soiton jälkeen kännykän alkuperäinen omistaja löytyi. Puhelin haettiin vartin kuluttua ja taskuuni tungettiin vastusteluista huolimatta vitosen seteli.

Päätin ajatella positiivisesti. Hyvä työ kahdesti samalla viikolla ja 15 euroa ylimääräistä. Helpottaahan se kummasti samaisesta helvetinkoneesta aiheutuvan, reilun kolmen kympin puhelinlaskun maksamista. Nyt pidän puhelinta aina mukanani. Tosin en takaa, että olen aina tavoitettavissa. Pienen opiskelun jälkeen osaan nyt sammuttaa virran kännykästä. Uskokaa pois, monella kännykkäfriikillä ei ole kyseistä taitoa.

Ilkka Isosaari

 


Kolumnistin muut kolumnit