Logo

Eteläisen Lahden lähiölehti kerran viikossa

Vapaa sana

naisen tekemiä virheitä kasvattajana. piiloon ei enää voi laittaa.koska määrä on niin valtava.eilenkin oli pakko julkaista.niitä tuloksia mitä nainen on saanut aikaan.opettaja päiväkoti sossu on naisten alaa.tuloksia voi katsella nyt. 19.06.2017 08:23
sale töpeksi sipilän kanssa,oli yhteinen juoni. 17.06.2017 19:57
100 vuotiaan suomen juhlissa unohtuu tarkoituksella.puna-armeijan ja palmen porukan osuus.miten nämä auttoi suomi poloista pysymään jaloillaan. 12.06.2017 08:16
Mitäköhän läheisen kaupan myynnissä olevat elektroniikka- ja muut tuotteet tykkäävät paalutuksen tärinäatä??? 10.06.2017 14:31
Suomi 24:ään ei pääse.Ilmoittaa bad gateway.Missähän vika? 06.06.2017 12:00

Yksi plus yksi on :
   Vapaa sana -arkisto

Kolumnistit


Ile  ILEN HAJATELMAT
 

Itku pitkästä ilosta

Itkusta on tehty taas joku mystinen, selitystä vaativa juttu, vaikka ihmiset ovat itkeneet iät ja ajat. Nyt psykologit ihmettelevät jälleen vuorollaan Vain elämää -sarjan artistien vollotusta ja yrittävät selittää sitä esiintymisjännityksen purkautumisella. Kuten vaikkapa sarjaa seurannut Ilona Rauhala: "Kutsuisin tätä kosketetuksi tulemisen kyyneleiksi. Kun ihminen itkee, niin se johtuu esimerkiksi syvästä surusta, onnen tunteesta tai kaipauksesta. Itku on normaali fysiologinen reaktio ja rentouttaa, jos vaikkapa jännittää."

Aika pitkälti viety analyysi, sillä kyse on kuitenkin ammatikseen esiintyvistä taiteilijoista, joiden tehtäviin kuuluu eläytyä täysillä työhönsä. Miksi itkua pitää erityisesti selittää, puolustella tai perustella? Samuli Edelmannin vuolas kyynelehtiminen oli päässyt jopa toisen iltapäivälehden lööppiaiheeksi! Olisi enää puuttunut, että itse artikkelissa olisi muistutettu, että nykyään absolutistiksi tunnustautuva muusikko-näyttelijä itki selvin päin. Minulle riittää, että tietyissä tilanteissa itku helpottaa. "Itkeminen puhdistaa henkisesti", entinen työpaikkalääkärini totesi ykskantaan. Ei se sen kummallisempaa ole.

Siitä huolimatta jotkut haluavat edelleen syyllistää henkilön, joka on langennut kyyneliin. Tämä vanhakantainen tapa, jolla poikia kasvatettiin, elää ikävä kyllä yhä: "Iso mies ei itke." Saman ajattelukaavan mukaan liiallinen elämästä nauttiminen kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Onnea ei sovi näyttää eikä rellestää onnellisella olotilallaan julkisesti: "Itku pitkästä ilosta."

Meiltä jokaiselta löytyy joku vaikea elämänkokemus tai onnen hetki, herkkä elokuva tai musiikkikappale, joka on kirvoittanut kyyneleet. Viime ja tällä viikolla ihmiset itkivät Itämerellä uponneen Estonian muistolle. Oman ikäpolveni pennut, varsinkin tytöt, vetistelivät täysillä Disneyn Bambi-leffoja katsellessaan. Saman asian ajoi myöhemmin Babe - urhea possu. Eläimiä inhimillistämällä on kautta aikoja vedottu ihmisten tunteisiin.

Entinen kihlattuni, joka oli ammatiltaan erikoissairaanhoitaja ja nähnyt työsään koskettavia ihmiskohtaloita, pysyi yleensä tyynen rauhallisena ja pidättyväisenä. E.T.-elokuvan katsominen eräänä jouluaattona avasi viimein hänenkin kyynelkanavansa, eikä loppua tahtonut tulla. Täysi-ikäisyyttä lähentelevä poikani taas tunnusti herkkänä hetkenään, että harva elokuva on koskettanut niin syvältä, että kyyneleet olisivat tulleet, mutta Hachiko - tarina uskollisuudesta oli sellainen. Leffa pohjautuu tositarinaan japanilaisesta professorista ja hänen lemmikkikoirastaan Hachikosta, joka saapui uskollisesti isäntäänsä vastaan rautatieasemalla tämän palatessa töistä. Professori kuoli työpaikallaan aivoverenvuotoon, mutta koira saapui vielä yhdeksän vuoden ajan odottamaan häntä asemalle. Hachikon kunniaksi on pystytetty kolme patsasta eri puolille Japania. Kuuluisin niistä on Shibuyan rautatiesasemalla, paikassa, jossa se odotti isäntäänsä.

Tunnustan, että olen vanhoilla päivilläni tullut entistä herkemmäksi. Ei tarvitse olla kummoinenkaan tarina, kun meikäläiseltä pääse itku yhtä helposti kuin vaihdevuosista kärsivällä naisella. Varsinkin romanttiset komediat, joissa on onnellinen loppu, saavat tällaisen jo parkkiintuneenkin poikamiehen niin herkistyneeseen tilaan, etten ole enää aikoihin uskaltanut käydä elokuvateattereissa. Mutta ilman psykologia tai kriisiapua olen toistaiseksi pärjännyt.

Ilkka Isosaari

 


Kolumnistin muut kolumnit