Logo

Eteläisen Lahden lähiölehti kerran viikossa

Vapaa sana

taas kuva kun suomi nainen innokkaan. muuttamassa meitän omaa geeniperimää.sakut ovat yksi suosikki. mutta ei ainut kansa.kuvakin jo kertoo piilottelun epäonnistuneen. kun asia paisuu tarpeeksi isoksi. 16.10.2017 08:21
yle.fi sivuuilla suomi nainen.leveilee taas kuinka hän muutti arabiaan.eikä ole ainoa tapaus.ei ole meillä yhteistä isänmaata. 09.10.2017 09:37
kepun naiset oli seksin oston vaatimassa rangaistavaksi.mutta myynti sallitaan. se oli kepulainen oikeuskäsitys.puolustaa hienostorouvia niinkuin korusuunnittelija rouvan kaltaisia. 02.10.2017 19:09
pesula toimii ,pyykkiä tulee kassi kaupalla. 01.10.2017 14:31
toiko nimen muutos tulosta. kun nimeä muutettiin metsätyömiehestä metsuriksi. saatiinko naiset tekemään 40 prosenttia pöllipinosta.jotta se kiintiö edes täyttyy.tämäkin unehtuu naisilta puhuttaessa siitä tasa-arvosta. 25.09.2017 07:53

Yksi plus yksi on :
   Vapaa sana -arkisto

Kolumnistit

Ilkka Isosaari

Nguyen Närpiöstä, päivää!

13.10.2017

Juhani Melanen

Lahen Tilakeskus vai Pilakeskus?

13.10.2017

Papin Palsta

Hyvää elämää etsimässä

13.10.2017

Ville Skinnari

Koko perheen päiväkoti

13.10.2017


Ilen hajatelmat

Ile

Työsuhde-etuja

Naapurilehti oli toteuttanut kyselyn, jossa tiedusteltiin, vieläkö työpaikoilla on perinteitä, joilla palkitaan työyhteisöä hyvästä työpanoksesta tai pidetään yhteishenkeä yllä. Jotkut perinteistä ovat kuolleet, jotkut elävät yhä, ehkä kituliaastikin ja tilalle on tullut myös kokonaan uusia. Taksimatkustajalle saattaa tarjoutua ilmainen kyyti, jos tämä on osunut kuljettajan uran ensimmäiseksi asiakkaaksi. Kulttuuriväki pitää edelleenkin ensi-illan jälkeisiä karonkkoja ja it- sekä mainosalalla mokan tehnyt työntekijä saattaa nykyään joutua tarjoamaan samppanjaa tai lounaan työkavereilleen.

Minulla oli kunnia seurata aikoinaan aitopaikalta, kuinka työyhteisön niin sanotuissa vetäytymispalavereissa rahaa ei säästelty. Vetäytyminen oli tuolloin termi, joka sai puolison kulmakarvat välittömästi kurttuun ja hakeutumaan anopin luo lasten kanssa. Apu ja Seura kävivät vielä 1980-luvulla kiihkeä levikkikamppailua keskenään. Ensimmäinen tehtäväni tuoreena toimitussihteerinä Seurassa oli osata samppanjapullon oikeaoppinen avaaminen. Toimituksella oli tapana julkistaa perjantaiaamuisin edellisen viikon lehden irtonumeromyyntiluvut sekä kilpailijan, eli Avun vastaava tulos. Jos Seura oli myynyt enemmän, pullo poksautettiin auki. Verisin kilpailu näyttikin ratkenneen pysyvästi Seuran eduksi, ja lehti pysyi pitkään aikakauslehtien ykkösenä, kunnes 7 päivää -lehti tuli ja sekoitti pakan tyystin. Toisin sanoen kuohuvan nauttimisesta aamupalaksi tuli vähintäänkin jokaviikkoinen tapa.

Yksi parhaimpia palkintoja, jollei paras, oli jokavuotinen jouluraha ja -kinkku, jotka jaettiin erittäin kosteiden pikkujoulujuhlien yhteydessä. Kerran joulukinkku oli vaihtunut jonkun vaihtelua haluavan neropatin ehdotuksesta kalkkunaksi, mistä nousi kesken bileiden kauhea haloo! Jumankauta, toimitusjohto kehtaa palkita työntekijänsä ilmaisella joulukalkkunalla, eikä kunnollisen kinkun tilaamiseen ole enää aikaa! Niin joulukinkku kuin -rahakin muuttuivat uudellekin työntekijälle nopeasti saavututeksi eduksi, joiden pihtailusta auottiin pomoille päätä välittömästi. Jouluraha oli ollut alunperin tuhannen markan suuruinen, mutta 500 markan setelikin tuntui nuoren journalistin kukkarossa mukavalta lisältä, varsinkin kun sen eteen ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Summan pienenemistä seliteltiin aikauslehtien yleisellä levikinlaskulla.

Kerran joulukinkku oli taas vaihtunut linnuksi, ja koska osa toimittajista oli osannut varautua pahimpaan, eli tilannut joka jouluksi varmuuden vuoksi kinkun, suuri osa lahjapaperiin käärityistä ruokapaketeista jäi toimituksen tiloihin tai kotimatkalla taksiin. Eräänkin taittajan paketti oli seilannut taksin takakontissa muutaman päivän ympäri Helsinkiä ja Espoota, kunnes oli löytänyt takaisin omistajalleen. Silloin oli selvinnyt, ettei kyse ollutkaan kalkkunasta, vaan hanhesta. Se oli myöhästynyt Martin-päivän lahja eläkkeelle jääneelle samannimiselle työntekijälle, jota haluttiin muistaa vielä erityispaketilla joulun alla. Martin hanhen perinteiseen reseptiin kuuluu, että se täytetään hedelmillä. Kun edellämainittu taittaja sai taksikeskuksen kautta oman hanhensa lopulta kotiin, sen sisus oli muuttunut kohtalaisen tymäkäksi kotiviiniksi.

Journalismin ja sananvapauden nimissä tai varjolla juhlittiin toki muutenkin kuin jouluna - ja taatusti firman piikkiin! Jokasyksyiset ja -keväiset seminaarit - siis vetäytymiset - alkoivat kuitenkin pikku hiljaa menettää merkitystään, kun toimitus ei saanutkaan enää niistä täyden ylöspidon ja ilmaisen viinan lisäksi päivärahoja. Verottaja ei katsonutkaan menoa enää yhtä suopeasti kuin ennen. Sen jälkeen seminaareista livistettiin yhtä huterilla tekosyillä kuin niihin oli aikaisemmin kotipuolesta tultu. Lehtitalon pääluottamusmies - oikeammin pääluottamusnainen - puolusti vielä viimeisen asti täysien päivärahojen maksamista.

Mitä tästä opimme? Emme yhtään mitään. Toimittajat hemmoteltiin pullopersesioiksi, mutta vastapainona työyhteisön näyttämisen henki oli kova, vaikkakin haisi useimmiten viinalle. Silloin ei epäilty hetkeäkään, etteikö printtijulkaisu pystyisi kilpailemaan sähköisen median kanssa loputtomiin. Lehtialalle oli tuolloin myös sattuneesta syystä kummasti tunkua. Toisaalta toimittajien keski-ikä taisi olla tuohon aikaan alhaisempi kuin metsureilla.

Ilkka Isosaari

 


Kolumnistin muut kolumnit